Kello kahdeksan maanantai-iltana 1970-luvun alussa.
Kello kahdeksan maanantai-iltana 1970-luvun alussa. Mitä tapahtui hämärillä kaduilla? Ei mitään. Koko kansa katsoi Cannonia.
William Conrad oli pyylevä, entinen Hollywood-sivuosien mies, mutta niin vain hänestä tuli toisin kuin totutuin avuin miltei yhtä suosittu tv-kasvo Suomessa kuin Virginialainen edellisellä vuosikymmenellä. Totuttuun yhtenäiskulttuurin tapaan näyttelijä myös vieraili Suomessa ja poltteli tyytyväisenä piippuaan. Aikakauslehti etsi kaksoisolentoa, Suomen Frank Cannonia.
Tv-klassikoksi sarja nousi oivaltavalla ajantajullaan. Yksityisetsivä Frank Cannon oli Korean sodan veteraani, mikä samaisti miestä Vietnaminsa käyneisiin. Entisenä poliisina hän oli kovaotteinen tarvittaessa, mutta asiakkaisiinsa ja väärinkäytöksistä kärsineisiin hän suhtautui poikkeuksellisen humaanisti. Cannon ei ottanut itseään liian vakavasti, ja suosi amerikkalaisittain mustaa huumoria. Eipä ihme, että upposi härmässäkin.
Ainekset ovat koossa jo pilottijaksossa. Ensimmäisellä vuosipuoliskolla meno tosin hyytyy välillä, mutta ihmeellisintä on sen piristyminen myöhemmin.
Sarjaa katsoo mielellään osittain siksi, että ajankuvaa luodaan nykytuotantoihin verrattuna tuhlaillen. Autoissa ei ole säästelty.
Jaksot on jaetty neljään näytökseen. Ennen mainostaukoa jäädään aina herkulliseen cliffhanger-asetelmaan. DVD:llä tämä rytmitys tosin katkeaa. Olisi hauska katsoa vaikkapa yksi jakso alkuperäisten mainosten kanssa.
Nerokkaana voi myös pitää ideaa marssittaa jokaiseen jaksoon pari-kolme elokuvapuolen näyttelijää, mikä loi dynamiikkaa ilmaisuun. Ensimmäisellä kaudella ei mukana ole suomalaisille kovinkaan tuttuja näyttelijöitä, mutta sarjan osoittauduttua menestykseksi tekijöihin satsattiin enemmän.
Kolmella levyllä on pilotti ja 13 normaalia jaksoa.
Keskitason kuva ja ääni. Ei ekstroja. (PS)