Ros­kisp­rins­si on ko­ko per­heen elo­ku­vil­la (Poi­ka ja il­ves, Su­den ar­voi­tus) an­sioi­tu­neen las­ten oh­jaa­jan, Rai­mo O. Nie­men uu­si alue­val­taus. Nuo­ri­so­ku­vaus on nyt­kin ky­seessä, mut­ta ei pie­nim­mil­le. Leik­kisästä ni­mestä huo­li­mat­ta Ros­kisp­rins­sissä ryypätään, ki­roil­laan ja on­pa pääo­san nuo­rel­la­pa­ril­la selvä sek­si­suh­de­kin.

Nie­men elo­ku­vat siis ai­kuis­tu­vat koh­de­ryhmänsä mu­ka­na. Ai­van on­gel­mat­to­mas­ti se ei Ros­kisp­rins­sissä käy. Tei­niangs­ti­se­na ir­tiot­to­na pik­ku­por­va­ril­li­sis­ta pai­neis­ta se si­joit­tuu suo­mi­fil­min vii­meai­kai­seen suun­tauk­seen. Ky­seessä on rin­nak­kais­teos fil­meil­le Elo­kuu ja Sis­ko tah­toi­sin jäädä. Sel­lai­se­na Ros­kisp­rins­si on sym­paat­ti­sem­pi kuin Os­ka­ri Si­po­lan ja Mar­ja Pyykön kes­ken­kas­vui­set tuo­tok­set.

Jed (Jon-Jon Gei­tel) on etelän ju­nal­la yliop­pi­las­juh­liaan maal­le pa­ke­ne­va hel­sin­kiläis­nuo­ru­kai­nen. Kun­nol­li­sen per­heen poi­ka törmää Joen­suun ase­mal­la pa­ha­sui­seen ja hu­ma­las­sa ör­veltävään tyttöön (Pih­la Maa­lis­maa). Lu­lul­la on me­nos­sa oma ka­pi­na pap­pis­van­hem­pia koh­taan. Kyläyh­teisön äkä­pus­sia ke­syttävä Jed tu­tus­tuu mui­hin­kin hou­kut­ta­viin sei­ree­nei­hin ja vaa­ral­li­siin poi­kaystä­viin.

Hu­mo­ris­ti­se­na si­vu­juon­tee­na ku­vaan tu­lee jä­te­lai­tok­sen kesä­työ­pai­kas­sa Je­dil­le määrät­ty tais­te­lu­pa­ri, mu­ri­se­va mut­ta läm­min­sydä­mi­nen Saas­ta­moi­nen (Heik­ki Sil­ven­noi­nen). Asun­to löy­tyy ar­von­sa tun­te­van, bo­hee­mi­mai­sen kas­sial­man ali­vuok­ra­lai­se­na. Van­haa Vee­raa esittää Kris­tii­na Els­telä niin, että vas­taa­va hah­mo Soo­loi­lua-fil­missä unoh­tuu an­sai­tus­ti. Ant­ti Vir­ma­vir­ta on­nis­tuu Nie­men oh­jauk­ses­sa pas­to­ri-isänä va­kuut­ta­vam­min kuin on­gel­ma­nuo­ren yk­sin­huol­ta­ja­na elo­ku­vas­sa Sis­ko tah­toi­sin jäädä. Vee­ran kam­ma­ris­sa ko­koon­tu­va äijäköö­ri on rep­lii­keittä­kin ku­vis­sa vah­vas­ti läsnä.

E­lo­ku­van yllä­tys on kli­sei­sen ase­tel­man kääntä­mi­nen nu­rinpäin. Syn­ti­syys ei kul­keu­du suur­kau­pun­ki­lais­po­jan mu­ka­na viat­to­mal­le maa­seu­dul­le, vaan he­sa­lais­nuo­ri (”p­rins­si”) on­kin he­li­semässä joen­suu­lais­tytön (pa­heel­li­nen ”­Lu­lu”) vauh­dis­sa. Ou­to rat­kai­su on tuo­da fil­miin mys­ti­ses­ti paik­koi­hin il­maan­tu­va koi­ra. Nie­men aiem­mis­ta oh­jauk­sis­ta tun­nel­maan on jää­nyt sa­tuis­ta, tässä vie­raal­ta vai­kut­ta­vaa lap­sek­kuut­ta.

En tiedä, mi­ten Ros­kisp­rins­sin tee­man ja tyy­lin ris­ti­rii­dat on rat­kais­tu Tui­ja Leh­ti­sen al­ku­peräi­sessä, 90-lu­vun nuo­ri­so­ro­maa­nis­sa. Nie­men elo­ku­va­ver­sios­sa la­ji­tyyp­pi heit­te­leh­tii epä­mu­ka­vas­ti es­ka­pis­ti­sen tei­ni­gen­ren, rea­lis­ti­sen on­gel­mae­lo­ku­van ja sa­tui­lun vä­li­mail­la. Tämä on eri­kois­laa­tui­se­na kiin­nos­ta­vaa, mut­ta ai­nes­ten hyl­kiessä toi­siaan, Ros­kisp­rins­si jää vä­liin­pu­toa­jak­si.

Kiin­nos­ta­vaa nähdä, mi­ten yleisö tyy­li­cock­tai­lin löytää. Seu­raa­ko uu­tuus Sis­ko tah­toi­sin jäädä -fil­min me­nes­tystä vai Elo­kuun unoh­dus­ta? Toi­vot­ta­vas­ti Nie­men huo­lel­li­ses­ti oh­jaa­ma ja Ka­ri Sohl­ber­gin tai­dok­kaas­ti ku­vaa­ma fil­mi saa mah­dol­li­suu­den.

Tu­le­vai­suu­des­sa elo­ku­van­te­kijöillä on vai­keus va­li­ta lah­jak­kai­den Pih­lo­jen kes­ken. Vii­ta­lan ja Pent­ti­sen rin­nal­le Teat­te­ri­kor­kea­kou­lus­ta on val­mis­tu­mas­sa uu­si Pih­la-tu­lo­kas. Pih­la Maa­lis­maa on­nis­tuu mah­dot­to­mas­sa pitämällä päänsä pin­nal­la Lu­lun tun­tei­den ris­tiaal­lo­kos­sa. Yh­teys syn­tyy myös vas­tanäyt­te­lijöi­den kes­ken, vaik­ka Maa­lis­maa ja Jon-Jon Gei­tel ovat yön ja päivän kal­tai­set vas­ta­pa­rit.

Te­le­vi­sio­sar­jois­sa muo­vi­sek­si Pep­so­dent-hy­myk­si jää­nyt Gei­tel ei suos­tu prins­si-i­ma­gon­sa van­gik­si, vaan ot­taa ni­mi­roo­lis­ta nis­ka­len­kin. Koh­taus Vee­ran sai­raa­lasän­gyllä on jo kos­ket­ta­va. Sit­ten Mart­ti Ka­ta­jis­ton ei val­ko­kan­kail­lam­me ole näh­ty mois­ta, puh­tois­ta hur­mu­ri­tyyp­piä. Ai­ka näyttää, pys­tyykö Gei­tel kyp­syessään kääntämään liian hyvän ul­konäön eduk­seen. Mik­ko Lep­pi­lam­mel­la on siinä ol­lut vai­keuk­sia. Nii­hin hän on pyr­ki­nyt vas­taa­maan et­siy­tymällä en­tistä ran­kem­piin, kil­tin san­ka­ri­tyy­pin vas­tai­siin roo­lei­hin. (HB)