Hyvä­nen ai­ka tätä mu­siik­kia. New Or­lean­sin kult­tuu­ri­pe­rin­teestä mo­ni­puo­li­ses­ti ja sa­nan­mu­kai­ses­ti am­men­ta­va sar­ja ete­ni poik­keuk­sel­li­sen ve­reväs­ti kol­man­nel­le kau­del­leen. Kir­jai­mel­li­ses­ti sik­si, että hur­ri­kaa­nin ai­heut­ta­ma tul­va muut­ti ih­mis­ten elämän poik­keuk­sel­li­sel­la ta­val­la län­si­mai­sen mo­der­nin ih­mi­sen elämässä.

Sar­ja sai ni­mensä Tremén eläväi­sestä kau­pun­gi­no­sas­ta. Kä­vin 1989 vii­mei­sen ker­ran kau­pun­gis­sa, ja luul­ta­vas­ti pa­laan. Jos Ber­lii­ni ei ole Sak­saa, ei Loui­sia­nan hel­mikään ole osa Yh­dys­val­to­ja. Se elää omaa elämäänsä, ja ame­rik­ka­lai­set ovat täällä tu­ris­te­ja. Tai oli­vat, sillä tu­ris­mil­la elet­tiin en­nen pal­ve­lut hen­ki­to­rei­siin vie­nyttä tul­vaa.

Sar­ja ku­vaa kaik­kia niitä puo­lia kau­pun­gis­sa, jot­ka kel­ta­nok­ka­tu­ris­ti­kin hok­saa vii­kos­sa el­lei jo päivässä. Af­rik­ka, mus­tat, mus­tat in­tiaa­nit, luon­no­nus­kon­not, kaik­ki Ka­ri­bian kan­sat, Rans­kan his­to­rial­li­nen vai­ku­tus, mu­siik­ki ja ruo­ka, tässäpä ai­nek­sia jo­pa HBOn tuo­tan­nos­sa poik­keuk­sel­li­sen laa­duk­kaal­le sar­jal­le. Maus­teek­si na­ka­taan gum­boon pai­kal­lis­po­li­tiik­kaa, kor­rup­tio­ta, hy­viä ja pa­ho­ja po­lii­se­ja sekä ri­kol­li­suut­ta, mut­ta ei lii­kaa, sitähän riittää huo­nom­mis­sa­kin sar­jois­sa liiak­si as­ti.

Hämmäs­tyttä­vintä on ai­to­jen ar­tis­tien kir­jo. Kun aiem­min näh­tiin usein vaik­ka­pa Dr. John, Ir­ma Tho­mas, Da­ve Bart­ho­lo­mew, Ne­vil­len vel­jek­siä tai Al­len Tous­saint to­si­toi­mis­sa, kol­man­nen kau­den ko­ho­koh­tia on Cla­ren­ce ”­Sam­mak­ko­mies” Hen­ry (mm. Aint’ Got No Ho­me –­bii­sistä tut­tu). Hä­nestä mei­naa to­sin voi­ton viedä hoik­ka, van­ha ja edel­leen sa­met­tiää­ni­nen Fats Do­mi­no. To­ve­lis­tal­le jää vielä ai­na­kin Ro­bert Par­ker (Ba­re­foo­tin´) ja Fran­kie Ford (Sea Crui­se). Edes­men­nyt, hul­lu pia­nop­rins­si Ja­mes Boo­ker voi­si soi­da ai­na­kin le­vyllä.

Sar­jas­sa vi­lah­te­lee oi­kei­ta hen­kilö­hah­mo­ja so­pi­vis­sa yh­teyk­sissä. Täy­tyy to­sin myöntää, että är­syyn­nyin suun­nat­to­mas­ti, kun Tom Co­licc­hio ja muut kai­ken­kar­vai­sis­ta ruo­ka­ki­sois­ta tu­tut su­per­san­ka­ri­ko­kit naut­ti­vat eräässä koh­tauk­ses­sa 1961 La­tou­ria (jo­ka on kyllä hyvää). Kreo­lien ruo­ka­kult­tuu­ri kuu­luu kai­kil­le. Var­sin­kin köy­hil­le. Ku­vaa­vaa on, että koh­taus­ta käy­tet­tiin vas­ta­pai­no­na to­del­li­sil­le oloil­le.

Mikä jää jäl­ki­mauk­si? Mikä on sar­jan funk­tio? Lo­pul­ta ky­se on vääjäämättömän in­hi­mil­li­sestä lai­na­lai­suu­des­ta: poik­keu­so­lois­sa saa­daan esil­le hie­noin ja huo­noin ih­mi­sestä.

Sar­ja seu­raa tu­si­naa to­den­tun­tuis­ta ja sym­paat­tis­ta yk­silöä. Ai­noa ris­ki on­kin vain se, että he ovat liian­kin sym­paat­ti­sia. Toi­saal­ta syn­ti­set eivät tun­nu liian syn­ti­siltä tai heidät on fei­dat­tu taus­tal­le. Tehdään siis toi­sin kuin yleensä sar­jois­sa.

Pa­kol­lio­nen, är­syttävä pil­kan­koh­de on DJ Da­vis (S­te­ve Zahn), jon­ka är­syttä­vyys on lo­pul­ta so­pi­vaa.