Syl­ves­ter Stal­lo­ne flop­pa­si 1995 pa­has­ti tuo­ma­ri Dred­dillään. Ke­hi­tys on ke­hit­ty­nyt, mut­ta eipä lop­pu­tu­los ole juu­ri 3D-mah­dol­li­suut­ta pa­rem­pi.

Sar­ja­ku­vis­ta muo­ka­tut elo­ku­va­so­vel­luk­set ovat vai­kei­ta to­teut­taa, kos­ka sar­ja­ku­van ryt­miik­ka hyö­dyntää ruu­tu­jen vä­lejä, jol­loin il­miö on hie­man sa­man­lai­nen kuin ro­maa­nis­sa. Ih­mi­nen kat­soo, mut­ta luo tun­nel­man omas­sa päässään. Ny­kye­lo­ku­va ei täl­lai­sia viet­te­lyk­siä juu­ri tar­joa, vaan au­dio­vi­suaa­li­nen ryöpsäh­dys tun­kee pääl­le kuin mu­ta­vyö­ry. Dredd ei sinänsä ole pa­hin mah­dol­li­nen esi­merk­ki, sillä kat­so­jan an­ne­taan perä­ti nähdä, mitä oi­kein ta­pah­tuu. Kai­ken lisäk­si 3D on to­teu­tet­tu mal­til­la, ja il­mai­su­kei­no aut­taa pal­jon lop­pu­tu­los­ta.

Jo­tain kui­ten­kin puut­tuu. Oi­keaa tun­nel­maa ei saa­da ai­kaan, kos­ka apo­ka­lyp­tistä suur­kau­pun­kiah­dis­tus­ta on vi­ri­tel­ty jo tur­han mon­ta ker­taa. Sy­vemmäl­le on vai­kea mennä.

Jud­ge Dredd -ta­ri­noi­den suo­la on li­ki mus­tan huum­rin as­teel­le vi­ri­tet­ty tu­le­vai­suu­den Dir­ty Har­ry –­la­ko­nia, jos­sa yk­si po­lii­si voi toi­mia sa­mal­la tut­ki­ja­na, tuo­ma­ri­na ja tuo­mion täyttäjänä. Nyt tämä ar­mo­ton me­no kään­tyy pelkäk­si keh­nok­si dia­lo­gik­si. Ko­vin pal­jon uut­ta ei kek­sitä. Har­min paik­ka, sillä myön­tei­siä, edellä jo mai­nit­tu­ja, ele­ment­tejä­kin oli tar­jol­la.