O­len ta­van­nut muu­ta­man ker­ran kir­jai­li­ja Ar­to Paa­si­lin­nan, ja ai­na olem­me ih­me­tel­leet, kuin­ka tiem­me ovat kul­ke­neet kum­mal­li­sel­la ta­val­la yh­te­neväi­ses­ti. Isä­ni ja Ar­ton ve­li Er­no leik­kivät Pet­sa­mon Sal­mijär­ven hiek­ka­laa­ti­kol­la 1930-lu­vun jäl­ki­puo­lis­kol­la. Ar­ton en­si­teok­sen san­ka­rin Kar­hun­kaa­ta­ja Ikä-Al­pin vai­mo on äi­dil­le­ni su­kua. En ol­lut kos­kaan kuul­lut­kaan Ope­raa­tio Fin­lan­dias­ta, kun kir­joi­tin vuon­na 1972, yh­deksän­vuo­tiaa­na, kou­luai­neen Ruot­sin hyökkäyk­sestä Suo­meen. Mo­lem­mat olim­me ou­lu­lai­sen Poh­jo­lan Työn pääl­likkö­toi­mit­ta­jia peräkkäi­sillä vuo­si­kym­me­nillä. Lis­taa voi­si jat­kaa pitkään.

Yk­si selvä ero löy­tyy: Ar­to on etelän­va­rik­sia, syn­ty­nyt Kit­tilässä. Minä syn­nyin pal­jon poh­joi­sem­pa­na, Tuu­lo­mal­la, jo­ka on sentään Iva­lon le­vey­sas­teil­la. Tästä huo­mios­ta Ar­to ei selväs­ti pitä­nyt muu­ta­man rut­jan­lin­nan­lu­mo­la­sil­li­sen jäl­keen. Perä­poh­ja­lai­nen pe­rin­ne on ni­mittäin se, että pitää ol­la vii­sain, voi­mak­kain, tai­ta­vin ja ko­mein. Ai­na­kin omas­ta mie­lestään. Muu­ten luon­to tai yh­teisö jyrää. Var­mas­ti jyrää.

Kun tämä taus­ta viedään ta­kai­sin Jä­nik­sen vuo­den fi­lo­so­fi­seen al­ku­ko­tiin Rans­kaan ja rans­kan­kie­li­seen elo­ku­vaan, mikä on tu­los? Ai­ka eri­lai­nen. Ei ai­na­kaan yhtä hyvä kuin al­ku­peräis­ro­maa­nis­sa (1975) tai Ris­to Jar­van klas­sik­koe­lo­ku­vas­sa (1977).

Jä­nik­sen vuo­si on mu­ka­na jat­ku­mos­sa, jo­ka ei to­sin suin­kaan al­ka­nut vielä va­lis­tus­fi­lo­so­fi Jean-Jac­ques Rous­seaun ja­los­ta vil­listä. Ta­ru Ro­mu­luk­ses­ta ja Re­muk­ses­ta an­toi luul­ta­vas­ti ki­pinän John Dry­de­nil­le, jo­ka jo 1672 kek­si kä­sit­teen. Rous­seau ot­ti sen esi­mer­kik­si us­koes­saan luon­no­nyh­tey­den ole­van ih­mi­sel­le hyväk­si ja kult­tuu­rin sekä si­vis­tyk­sen pa­hak­si. Kip­ling jat­koi Vii­dak­ko­kir­jal­laan (1893) ja Ed­gar Ri­ce Bur­roughs (1912) Tar­za­nil­laan. Luon­toon tu­li päästä ta­kai­sin.

Paa­si­lin­nan Jä­nik­sen vuo­si osui hyvään sau­maan yh­distäessään tee­man tie­toyh­teis­kun­nan ja ympä­ristö­po­li­tii­kan oraal­la ole­vaan mur­ros­vai­heee­seen. Ha­lu jättää yh­teis­kun­nan re­kis­te­rit so­siaa­tur­va­tun­nus­ta myö­ten ja vaih­taa työn ies sekä vai­mon nal­ku­tus elämään luon­nos­sa on ol­lut suo­ma­lai­nen unel­ma tästä as­ti. Aiem­min se oli vain poik­keu­syk­silöi­den elämää ja har­vo­jen haa­veis­sa. Tuo­mas Kyrö pa­ro­di­soi me­huk­kaas­ti Jä­nik­sen vuot­ta päi­vittävässä teok­ses­saan Kerjäläi­nen ja jä­nis (2011) tätä haa­ve­ku­vaa, kun pää­hen­kilö ta­paa Lap­piin muut­ta­neen uraoh­juk­sen, jo­ka huo­maa, että pii­lo­pirt­ti ja sen lä­hiympä­ristö muut­tu­vat vääjäämättömäs­ti en­ti­sen­lai­sek­si van­ki­lak­si.

Uu­den fil­ma­ti­soin­nin suu­rin an­ti on — minkä voi jo oma­hyväi­sen pitkästä alus­tuk­ses­ta ar­vel­la — se, että rans­ka­lai­set pa­ne­vat taas ajat­te­le­maan Paa­si­lin­nan tee­mo­ja. Pi­ka­res­ki­mai­nen vael­lus- ja vei­ja­ri­ta­ri­noin­ti ve­toaa ur­baa­niin rans­ka­lai­seen vielä suo­ma­lai­sia­kin voi­mak­kaam­min, kos­ka metsään ei mennä yhtä hel­pos­ti.

Ch­ris­top­her Lam­bert on toi­min­tae­lo­ku­va­taus­tal­laan pai­no­las­ti tässä, vaik­ka hän ai­koi­naan an­siok­kaas­ti pys­tyi ot­ta­maan lan­teil­leen it­sensä Tar­za­nin lei­jo­nan­tal­jan Jean-Jac­ques An­nau­din Greys­to­kess­sa (1984). Lo­pul­ta jä­nis osoit­tau­tuu Lam­ber­tia pa­rem­mak­si näyt­te­lijäk­si. Häntä suu­rem­pi vir­he on keh­no dra­ma­tur­gia ja it­se tee­mal­le ou­to säntäi­ly. Ih­mis­tyy­pit eivät ole yhtä me­huk­kai­ta kuin suo­ma­lai­set vas­ti­neen­sa. Ta­ri­na on siir­ret­ty rans­kan­kie­li­sen kult­tuu­rin suu­rel­le mark­ki­na-a­lueel­le Ka­na­daan, mikä joh­ti ame­rik­ka­lai­seen elo­ku­va­te­ko­tyy­liin ste­reo­tyyp­pi­si­ne pa­hik­si­neen. Luu­li­si, että Rans­kan Ar­den­neil­ta tai Ju­ran rin­teiltä oli­si löy­ty­nyt so­pi­vam­pia roo­li­hah­mo­ja.

Paa­si­lin­na kir­joit­ti eri­no­mai­sia ro­maa­ne­ja 1970-lu­vul­la. Myös mö­hem­min kir­joi­te­tut lu­kee mie­lellään, vaik­ka ta­so las­ki selväs­ti. Niistä­kin sai­si ihan hy­viä elo­ku­via, kun val­jas­te­taan par­haat te­kijät ve­to­vas­tauu­seen.