En­ti­sissä kom­mu­nis­ti­mais­sa osat­tiin pro­ji­soi­den ku­va­ta val­taa­pitä­jien ter­ro­ria si­ten, et­tei oma pää vierähdä sa­man tien sep­pelöi­tynä par­nas­son ku­peel­le. Sym­bo­liik­ka joh­ti tai­teel­li­seen mo­ni­muo­toi­suu­teen ja vai­kea­sel­koi­suu­teen. Pa­ras suo­ja mie­li­val­taa vas­taan oli ul­ko­mai­nen mai­ne. Se te­ki sen­so­rit va­ro­vai­sik­si.

Kun län­nessä useaan ker­taan Andr­zej Waj­da al­koi ku­va­ta puo­la­lais­ta yh­teis­kun­taa Rans­kan val­lan­ku­mouk­sen avul­la, ei kom­mu­nis­ti­hal­lin­to saa­nut hä­nestä enää kun­non otet­ta. So­li­daa­ri­suus-lii­ke oli eden­nyt pitkäl­le.

Rans­kan val­lan­ku­mous on sitä seu­ran­nei­den Na­po­leo­nin so­tien ta­paan niin mam­mut­ti­mai­nen ai­he­pii­ri, et­teivät pompöö­siin vai­pu­vai­set rans­ka­lai­set ole ko­vin usein siinä on­nis­tu­neet. Abel Gan­ce var­maan­kin, mut­ta kuin­ka mo­ni on näh­nyt hä­nen trip­tyyk­kinsä si­ten kuin se pitäi­si nähdä? Waj­dan Dan­ton on puo­les­taan hel­pos­ti kat­sot­ta­vis­sa.

Waj­da on­nis­tuu kol­mes­ta syystä. En­sik­si­kin hän ra­jaa ai­he­pii­rin val­lan­ku­mouk­sen Moo­lo­kin suu­hun, kun kak­si kes­keistä ark­ki­teh­tiä ot­ta­vat mit­taa toi­sis­taan. Oman jär­jes­telmänsä pai­nees­sa hi­koi­le­va Ro­bes­pier­re ja kan­san­suo­sik­ki Dan­ton ovat edel­leen yleispä­te­viä hah­mo­ja minkä ta­han­sa maan po­li­tii­kas­sa. Mil­tei kai­kil­la de­mok­ra­tioil­la on ta­ka­naa val­lan­ku­mous tai sisäl­lis­so­ta. Ra­jauk­sel­la päästään pääa­sian yti­meen: mitä saa­dul­la val­lal­la oi­kein pitäi­si tehdä. Kan­san­jouk­koi­hin eli de­mok­ra­tiaan ei us­kal­le­ta luot­taa.

Toi­nen oi­val­lus on oh­jaa­jan Puo­la-yh­teys. Hän tun­si hy­vin So­li­daa­ri­suus-liik­keen joh­don ja tie­si, mitä sillä saat­taa ol­la edessään.

Kol­man­nek­si pää­pa­ri­val­jak­ko lois­taa. Gé­rard De­par­dieu vs. Woj­cek Ps­zo­niak on hui­keaa kat­sot­ta­vaa.