Bil­ly Bob Thorn­ton on kuin luo­tu jyrk­kiin roo­lei­hin. Kat­se ei värähdä, eikä sie­lu huu­da tus­kas­ta jos hai­rah­tuu­kin. Laa­tu­roo­lien­sa vä­lissä hä­nel­le räätälöidään mil­loin pa­heel­lis­ten puk­kien tai, ku­ten nyt, ku­sipäis­ten voi­mis­te­luo­pet­ta­jien roo­le­ja.

Tällä ker­taa kaik­kien kou­lu­lais­ten kau­hu al­kaa seu­rus­tel­la psy­ko­lo­gi­sia best­sel­le­reitä suol­ta­van, en­ti­sen nöy­ryy­tettävänsä äi­din (ru­tii­ni­no­mai­nen Su­san Sa­ran­don) kans­sa.

Ikävä kyllä elo­ku­va huk­kaa eri­no­mai­sen ai­heen­sa tuo­mat mah­dol­li­suu­det. Huu­mo­ri on kökköä ja ta­pa­tu­mien kir­jo liian epäus­kot­ta­vaa. Kat­so­jaa yri­tetään viedä kuin päs­siä na­rus­sa myötähä­peän syö­ve­rei­hin, mut­ta eihän se on­nis­tu, jos vas­tas­sa on ny­kypäivän to­sitv:n tur­rut­ta­mia kat­so­jia.

Ke­nelläpä ei to­ki oli­si ol­lut ko­ke­muk­sia te­li­ne­voi­mis­te­lus­ta tai mur­to­maa­hiih­dos­ta in­nos­tu­neis­ta mai­kois­ta. Yleensä opet­ta­jat tai­si­vat ol­la poi­kien puo­lel­la pa­rem­min hy­viä tyyp­pejä, mut­ta tyttö­jen puo­lel­ta kan­tau­tui kar­mei­ta ta­ri­noi­ta tam­bu­rii­nin pau­kut­te­li­jois­ta.

It­se muis­tan ou­lu­lai­sen Kuu­si­luo­don yläas­teen ja lu­kion voi­mis­te­luo­pet­ta­ja Pert­tu Pe­ro­vaa­raa lämmöllä. Hän oli var­maan kou­lun huu­mo­rin­ta­jui­sim­pia ja hu­maa­nim­pia opet­ta­jia. Pert­tu ve­ti va­paa-a­jal­laan ko­rist­ree­nejä ja an­toi muis­sa kou­luis­sa opis­kel­lei­den ka­ve­riem­me­kin tul­la mu­kaan. Mut­ta jos hä­net her­mos­tut­ti, huh huh. Toi­sin sa­noen hän toi­mi erään­lai­sen etä­van­hem­man roo­lis­sa, mikä on kas­vuikäi­sil­le tär­keää. Huo­ma­ta, että jo­ku muu­kin van­hem­pi ih­mi­nen vä­littää.

Mut­ta Jen­keissä ur­hei­lu on va­ka­vam­pi asia ja ar­mei­ja­mai­sem­min joh­det­tu, jo­ten ai­he var­maan­kin sa­mas­tut­taa hel­pos­ti kat­so­jan­sa. Mut­ta pet­ty­mys on sitä­kin suu­rem­pi, kun elo­ku­va ei vas­taa odo­tuk­sia.