”­Jos­kus kuo­le­ma on pa­rem­pi”.

Vaik­ka Hoh­to-e­lo­ku­va nou­si ylei­sek­si pu­hee­nai­heek­si Suo­mes­sa jo syk­syllä 1980, ei juu­ri ku­kaan pu­hu­nut Step­hen Kin­gistä. Kun ou­lu­lai­sen Spi­ders-yh­tyeen ki­ta­ris­ti-lau­lu­ja Ti­mo Ru­sa­nen saa­pui 1986 jen­keistä, hä­nellä oli mu­ka­naan muh­kea It-pok­ka­ri mu­ka­naan. Kan­nen pa­nin mer­kil­le. He­ti perään mo­net lu­ki­vat Ui­nu ui­nu lem­mik­ki­ni -ro­maa­nin, jo­ka oi­keas­taan vas­ta te­ki Kin­gistä meillä ylei­ses­ti tun­ne­tun kau­hu­kir­jai­li­jan.

Se, että juu­ri tämä ro­maa­ni in­nos­ti, joh­tuu siitä, että se on kir­jai­li­jan­sa kaik­kien ai­ko­jen hyytä­vin teos. Vaik­ka Hoh­toa voi pitää par­haa­na, se ei me­ne na­han al­le sa­maan ta­paan. Olen on­ni­tel­lut it­seä­ni, että luin sen poi­ka­mie­henä, en avios­sa enkä isänä.

E­lo­ku­va­ver­sio teh­tiin pi­ka­pi­kaa, eikä se juu­ri­kaan lu­nas­ta­nut odo­tuk­sia. Sa­ma kos­kee tätä vii­meistä mu­kael­maa. Kum­mas­sa­kaan ei sinänsä ole juu­ri muu­ta vi­kaa kuin se, et­teivät ne pe­lo­ta. Jos ta­ri­naa ei tun­ne, se nos­ta­nee psy­ko­lo­gis­ta vai­ku­tus­ta.

Mut­ta me­nee tämä nos­tal­giat­rip­pinä. Kin­gillähän oli ta­pa­na ympätä po­pu­laa­ri­kult­tuu­ri­sia lai­no­ja ta­ri­noi­hin­sa. Var­sin­kin klas­si­nen rock nos­ti päätään. Elo­ku­va ei tätä ko­ros­ta, mut­ta pää­hen­kilön ni­mi, Louis Creed, nos­tet­tiin esil­le al­ku­peräis­ro­maa­nis­sa viit­tauk­se­na Lou Ree­diin. Nyt aloin myös miet­tiä, on­ko naa­pu­ri puo­les­taan kop­pi EC:n ja War­re­nin kau­hu­sar­ja­ku­vien te­kijään Reed Cran­dal­liin.