Ed­gar Al­lan Poe on yk­si kaik­kien ai­ko­jen kir­jai­li­jois­ta mo­nes­sa la­jis­sa (ro­maa­ni, sa­la­po­lii­si­ro­maa­ni, no­vel­li, ru­no), mut­ta gen­re­tai­ta­ja­na hän on yli­voi­mai­nen: hä­nen teks­teistään on luo­tu myös tul­kin­to­ja, jot­ka kuu­lu­vat elo­ku­van ja sar­ja­ku­van klas­si­koi­hin. Korp­pi-e­lo­ku­va ei ehkä ole klas­sik­ko, mut­ta kuu­luu jo­kai­sen Poe-fa­nin ko­koel­miin.

Tu­tus­tuin it­se Poen syn­keään proo­saan 1970-lu­vul­la, kun Ou­lun klu­bi­ta­lon R-kios­ki myi War­re­nin Cree­py- ja Ee­rie-sar­ja­ku­va­leh­tiä. Kaik­kiin ei ol­lut va­raa, mut­ta nii­hin, jois­sa tie­sin ole­van Reed Cran­dal­lin Poe-tul­kin­to­ja.

To­ki olin näh­nyt Sa­po-sar­jan Rue Mor­guen mur­hat –­ro­maa­nin ja Korp­pi ja kul­ta­kuo­riai­nen –­ko­koel­man isä­ni kir­ja­hyl­lyssä. Sitt­tem­min tu­tuik­si tu­li­vat al­ku­peräis­teos­ten lisäk­si Ro­ger Cor­ma­nin teh­tai­le­mat elo­ku­va­ver­siot ja myös 1950-lu­vun EC-sar­ja­ku­vien klas­si­kot.

V niin kuin ve­ri­kos­tos­ta tut­tu oh­jaa­ja Ja­mes Mc­Tei­gue ei tain­nut juu­ri uraan­sa Kor­pil­la ko­hen­taa, mut­ta mi­nul­le se oli miel­lyttävä yllä­tys. Vä­hintään­kin se on par­hai­ta tämän uu­den la­ji­tyy­pin edus­ta­jia, jos­sa his­to­rial­li­nen hen­kilö osoit­tau­tui suu­rin piir­tein su­per­san­ka­rik­si tai kak­soi­selämän eläh­dyttämäk­si toi­mi­jak­si. Mc­Tei­gue tyy­tyy vä­hempään ja au­kai­see Poen elämän vii­meis­ten päi­vien sa­lai­suu­den. Naut­ti­kaa.

Ja naut­ti­kaa myös mai­nios­ta käännös­kuk­ka­ses­ta. Amon­til­la­do­tyn­ny­ri on kään­ty­nyt Amon­til­la­don kypäräk­si. Mut­ta enpä minäkään tiedä mitään esi­mer­kik­si he­vos­poo­los­ta. Poe ei ehkä enää kuu­lu kie­len kans­sa töitä te­ke­vien yleis­si­vis­tyk­seen, vaik­ka Teos vas­tikää jul­kai­si kir­jai­li­jan koo­tut teok­set uu­si­na suo­men­nok­si­na.