Pie­ni on kau­nis­ta. Tässä ta­pauk­ses­sa näin on, jos olet tar­peek­si pie­ni.

Pie­nois­maail­maan si­joit­tu­via elo­ku­via on teh­ty lee­gio. Sci­fi-k­las­si­kois­sa sel­lai­sia edus­ta­vat Ric­hard Mat­he­so­nin kä­si­kir­joit­ta­ma Mies jo­ka ku­tis­tui (1957), uu­dem­mis­sa puo­les­taan Antz ja Ötökän elämää (mo­lem­mat 1998). Lähtö­koh­ta on kir­jal­li­suu­des­sa, jon­ka puo­lel­la mennään vuo­teen 1726 ja Jo­nat­han Swif­tin Gul­li­ve­rin mat­koi­hin. Kää­piöi­den maail­ma oli pelkkä ku­lis­si, jon­ka suo­jis­sa kir­jai­li­ja pa­net­te­li ai­ka­lais­po­lii­tik­ko­ja.

Ed­gar Ri­ce Bur­rough­sin Tar­zan ja pik­kuvä­ki (1924) lisä­si tee­maan uu­den vaih­teen, tek­ni­sen kek­sinnön, jol­la san­ka­ri muu­tet­tiin kym­me­no­saan oi­kea­ta koos­taan. Mar­vel-yh­tiön Ant-man jat­kaa tätä ideaa.

Se pys­tyy yllättämään. To­ki Mar­ve­lil­la on jär­ke­viä san­ka­rei­ta ol­lut aiem­min­kin. Tähän jouk­koon kuu­luu mur­to­keik­ko­jen eri­kois­mies, lin­na­kun­di, jon­ka seu­raa­va keik­ka on as­tet­ta suu­rem­pi. Ei enempää eikä vä­hempää maail­man pe­las­ta­mi­nen. Apu­naan hän käyttää eri­lai­sia muu­ra­hais­la­je­ja, jot­ka ovat eri­kois­tu­neil­la la­jikäyttäy­ty­mi­sillään käyttö­kel­poi­sia kump­pa­nei­ta.

Hy­vin toi­mii myös ih­mi­se­ner­gia, sillä oi­keas­taan kaik­ki kes­kei­set hah­mot edus­ta­vat on­nis­tu­nut­ta näyt­te­lijä­työtä. Kun elo­ku­va vielä haus­kut­taa so­pi­vas­ti, kat­so­ja kiittää, jol­lei sa­tu ole­maan to­sik­ko.