Ni­co­las Ca­ge on mel­ko hyvä newor­lean­si­lai­nen po­lii­si, jol­la kui­ten­kin on iso pa­he huu­mei­den muo­dos­sa. Jat­ku­va teräs­tys te­kee huu­me­mur­han sel­vit­te­lystä haas­ta­vaa, mut­ta sa­maan ai­kaan mo­nen­lai­set si­vu­dii­lit to­dis­tei­den ta­ka­va­ri­koin­nis­ta ja tie­to­jen myyn­nistä fik­sat­tuun ve­don­lyön­tiin ja tyttö­kaup­paan ku­kois­ta­vat. Ca­ge on oi­va va­lin­ta irs­taan se­kopään roo­liin ja New Or­leans so­pi­va näyttämö ta­pah­tu­mil­le.

E­lo­ku­van juo­ni on lo­pul­ta mel­ko us­ko­ma­ton ko­koel­ma mah­dol­li­sia ja mah­dot­to­mia rön­syjä, jois­ta ei pitäi­si voi­da syn­tyä täy­si­pai­nois­ta elo­ku­vaa millään jär­jellä. Ehyt tai us­kot­ta­va elo­ku­va ei millään muo­toa ole­kaan, mut­ta kuin ih­meen kau­pal­la sil­li­sa­laat­ti py­syy tar­koi­tuk­sen­mu­kai­se­na. Ker­ron­ta hi­das­tuu lop­pua koh­den ja sa­mal­la tril­le­rimäi­siltä lin­joil­ta siir­rytään py­syväs­ti mus­tan ko­me­dian puo­lel­le. Mo­der­nia film noi­ria tämä ei va­li­tet­ta­vas­ti ole, mut­ta oma­lei­mai­nen elo­ku­va­ko­ke­mus kui­ten­kin.