Ang Leen elo­ku­van pe­rus­teel­la kir­jai­li­ja Yann Mar­tel ei ole mikään pao­lo­coel­ho, kir­jal­li­suu­den al­ke­mis­ti­kei­sa­ri uu­si­ne elämän­ta­paoh­jei­neen, vaan va­ka­vas­ti otet­ta­va ta­paus. Piin elämä pe­rus­tuu Boo­ker-pal­kit­tuun ro­maa­niin.

Ta­ri­nan alus­sa ai­kui­nen Pii va­kuut­taa haas­tat­te­li­jal­leen, epäon­nis­tu­neel­le kir­jai­li­jal­le, että hä­nen ker­to­man­sa ta­paus saa kuu­li­jan us­ko­maan Ju­ma­laan. Mel­keinpä niin — mikä on ai­ka­moi­nen saa­vu­tus se­kin.

Ang Lee on kir­jai­li­jan ai­hees­ta teh­nyt suu­ren­moi­sen, val­loit­ta­van ja sa­tui­san me­ri­seik­kai­lun, jo­ka esittää va­kuut­ta­van teo­rian kai­kis­ta us­kon­nois­ta ja nii­den mer­ki­tyk­sestä ih­mi­sil­le. Pe­rimmäi­nen sa­no­ma Piissä on ai­van muu­ta kuin saar­naa­va. Pi­kem­min­kin ker­to­muk­sen se­li­tyk­set kul­ke­vat John For­din ja Ee­va Kil­ven ja­lanjäl­jissä. Edel­li­nen käs­ki län­nen­fil­missään ”­pai­na­maan le­gen­dan” to­tuu­den si­jas­ta. Kil­ven sä­keissä il­mai­su ”­Ju­ma­la on kau­neus” tai­pui muo­toon ”­kau­neus on Ju­ma­la”.

Pii on nuo­ru­kai­nen, jon­ka isä omis­taa eläin­tar­han In­tias­sa. Hän on saa­nut ni­mensä ui­ma-al­taas­ta, mut­ta kun rans­ka­lai­nen Pis­ci­ne kään­tyy kou­lu­to­ve­rei­den suus­sa Pis­sin­gik­si, ma­te­maat­ti­ses­ti lah­ja­kas poi­ka päättää muut­taa sen Piik­si.

Kun eläin­tar­han pi­to ei Ienää kan­na­ta, Piin per­he mat­kus­taa val­ta­me­ri­lai­val­la Ame­rik­kaan myydäk­seen vil­li­pe­dot. Tyy­nen me­ren sy­vimmässä koh­das­sa, Ma­riaa­nien hau­dal­la, nou­see myrs­ky. Pii jou­tuu avo­me­rel­le pe­las­tus­ve­neen va­raan seu­ra­naan eläin­tar­han tii­ke­ri ni­meltä Ric­hard Par­ker. Piin elämä on us­ko­ma­ton sel­viy­ty­mis­ta­ri­na neu­vok­kuu­des­ta, sin­nik­kyy­destä, roh­keu­des­ta, us­kos­ta ja toi­vos­ta.

Ang Lee tar­joaa nau­tin­toa kai­ke­nikäi­sil­le ja ta­ri­na so­pii sa­no­mal­taan maail­ma­nen­si-il­lan jou­luai­kaan. Fil­missä on K-12 mer­kintä, kos­ka siitä löy­tyy su­ru­mie­li­nen ja synkkä var­jo­puo­len­sa. Vii­sas, kau­nis ja hy­vin ker­rot­tu sa­tu ei sil­ti tee pa­haa ke­nel­lekään, vaik­ka sen ydin oli­si­kin ai­kui­nen.

3D-di­gi­taa­lie­lo­ku­va­na Piin elämä ui oi­keas­sa ele­men­tissään, ihan kuin Pii ja eläin­kump­pa­nin­sa ve­neessään las­tu­na val­ta­me­ren lai­ne­hil­la. Elo­ku­va edus­taa tähän saak­ka pa­ras­ta ta­paa käyttää kol­miu­lot­tei­suu­den mah­dol­li­suuk­sia. Tässä se on kek­se­liääs­ti elämää suu­rem­paa, mut­ta luon­te­vuu­des­saan myös leik­kisäs­ti mah­dol­li­sen ra­joil­la. Näin taia­no­mais­ta liioit­te­lun tai­det­ta on vii­mek­si näh­ty Tim Bur­to­nin fil­missä Big Fish (2003). Van­hem­pi ver­tai­lu­koh­de on Hol­lywoo­din seik­kai­luk­las­sik­ko Bag­da­din va­ras (1940) — ja yllättäen myös 3D-ver­sio Ti­ta­ni­cis­ta (1997/2012). Ja­mes Ca­me­ro­nin ve­de­na­lai­set me­ri­tu­hon ku­vat koh­taa­vat voit­ta­jan­sa Piin kel­lues­sa su­kel­luk­sis­sa taus­ta­naan up­poa­van lai­van va­lo­jen me­ren sy­liin loih­ti­ma täh­ti­tai­vas.

Ang Lee on ai­na teh­nyt fik­su­ja, tyy­likkäitä yleisöe­lo­ku­via, jot­ka ovat sekä silmän että mie­len ilo. Hä­kel­lyttävän fan­ta­sian vas­ta­pai­nok­si Ang Lee ja kä­si­kir­joit­ta­ja Da­vid Ma­gee la­taa­vat jou­lun uu­tuu­des­sa jän­nit­teen myös kir­jai­li­jan ja ai­kui­sen Piin kes­kus­te­luil­le ja lo­pun pitkäl­le mo­no­lo­gil­le. Siinä nuo­ri Pii ker­too suo­raan ka­me­ral­le sen, mitä va­kuu­tu­syh­tiön luul­laan ha­lua­van kuul­la.

Yr­myä lai­va­kok­kia näyt­te­levän ve­ro­pa­ko­lai­sen Gé­rard De­par­dieun ja kir­jai­li­jaa esittävän Ra­fe ”­Ti­mot­hyn poi­ka” Spal­lin ohel­la pääo­sis­sa ovat kau­niit ja ko­ke­muk­ses­ta riip­pu­mat­ta tai­dol­laan häikäi­sevät in­tia­lai­set. Isää näyt­te­levä Irr­fan Khan on esiin­ty­nyt sa­das­sa kol­mes­sa­tois­ta elo­ku­vas­sa. Äi­tiä esittävä yk­si­ni­mi­nen Ta­bu on ne­li­kymp­pi­senä jo seit­semän­kym­me­nen hin­di­fil­min täh­ti. In­tia­lais­ten läsnäo­lon voi­ma, kat­seen in­ten­si­teet­ti, ruu­miin­kie­li ja liik­keen su­lok­kuus ha­ke­vat ver­tais­taan — ei vä­hi­ten Sh­ra­vant­hi Sai­nat­hin temp­pe­li­tans­sis­sa, kun Pii ra­kas­tuu ja kat­so­ja po­jan mu­ka­na. Si­vu­roo­lit ovat niin elä­viä, että kun en­simmäistä roo­liaan näyt­te­levä Su­raj Shar­ma nuo­re­na Piinä huk­kaa per­heensä, tun­tuu me­ne­tys yleisössä­kin.

Lo­pus­sa tar­jot­tu se­li­tys mel­kein pi­laa mes­ta­ri­teok­sen. Se on sil­ti pe­rus­tel­tu ta­ri­nan idean kan­nal­ta. Ang Lee tar­joaa vaih­toeh­toi­sen­kin to­tuu­den ä­lykkääs­ti, lisäämällä tee­maa myötäil­len ker­rok­sia ja kier­rok­sia ker­ron­ta­muo­to­jen ana­lyy­siin. Näyttääkö kau­nis val­he vai ker­toa­ko alas­ton to­tuus? 3D:n ra­jat­to­mat mah­dol­li­suu­det vai näyt­te­lijän suo­ra kat­se ja pu­he? Mo­lem­pi pa­rem­pi, väittää Lee.

Piin elämä tar­joaa me­ri­mat­kan var­rel­la unoh­tu­mat­to­mia, mut­ta ken­ties vain ali­ta­jun­taan re­kis­teröi­ty­viä vih­jeitä ta­ri­nan luon­tees­ta. Yk­si niistä on ih­mi­sen ni­men vaih­tu­mi­nen tii­ke­ril­le tul­lin by­rok­ra­tias­sa. Kat­so­ja te­kee pal­ve­luk­sen it­sel­leen, jos goog­laa Ric­hard Par­ke­rin vas­ta elo­ku­van jäl­keen. Ni­mellä­kin on mo­ni­pol­vi­nen, us­ko­ma­ton ja su­rul­li­nen ta­ri­na ker­rot­ta­va­na. (HB)