E­ri­koi­nen elo­ku­va ot­taa koh­teek­seen Ausc­hwit­zin ko­men­dan­tin ja tämän per­heen yri­tyk­sen luo­da nor­maa­lia elämää kes­ki­tys­lei­rin kau­heuk­sien ul­ko­puo­lel­la. Polt­touu­nit, ju­na­kuor­mat ja kär­si­mys jäävät puu­tar­ha­muu­rin toi­sel­le puo­len. Tällä puo­lel­la as­kar­rut­ta­vat vain lo­ma­ret­ket Ita­liaan, ylen­nyk­set, synttä­ri­ka­kut ja muut nor­maa­leis­sa olo­suh­teis­sa ta­va­no­mai­set sei­kat.

E­lo­ku­va herättää mie­len­kiin­non sen­saa­tio­mai­sel­la ai­heel­laan ja lu­pauk­sel­la näyttää jo­ta­kin kar­mi­vien te­ko­jen me­ka­nii­kan kääntö­puo­lel­ta. Mikä sit­ten on elo­ku­van pyr­ki­mys? Ehkä näyttää ar­ki val­ta­van kär­si­myk­sen ta­kaa? Pa­rem­pi niin, mut­ta tun­tee­ton kä­sit­te­ly myös osal­taan nor­ma­li­soi ta­pah­tu­mia, jos ei sentään val­ko­pe­se kär­si­mystä. Pelkkä ku­vit­teel­li­nen tir­kis­te­ly kau­hu­jen naa­pu­riin ei kauas kan­na. To­tuut­ta tässä ei lie­ne muu­ta­man ri­vin tii­vis­telmää enempää, li­ha lui­den ympä­riltä on kä­si­kir­joi­tuk­sen mie­lestä ka­do­tet­tu his­to­rial­le. Tämä tut­kiel­ma ei lisää ymmär­rystä kau­hu­jen lan­get­ta­jien toi­mil­le tai niil­le ar­ki­sil­le te­ko­syil­le, joi­ta he epäi­lemättä käyt­tivät silmät um­mis­taak­seen. Lop­pu­tu­los mais­tuu enemmän sen­saa­tio­mai­sel­ta kuin oi­val­ta­val­ta, enemmän ar­ki­sel­ta kuin yllättävältä ja ko­ko sop­pa oli­si saa­nut jäädä keittämättä.

E­lo­ku­van ly­hyt lop­punäytös siirtää väläh­dyk­se­no­mai­ses­ti ka­me­ran ny­kypäivään, missä seu­ra­taan sii­voo­jien työtä Ausc­hwit­ziin ra­ken­ne­tun mu­seon val­mis­te­lus­sa päivän vie­rail­le. To­del­li­set polt­touu­nit ja mur­hat­tu­jen esi­neistöä säi­lyttävät la­si­vit­rii­nit py­hitään puh­taak­si kuin sa­noen, että val­ko­pe­su on tur­haa. Men­nei­syyttä ei unoh­de­ta — tai sit­ten siitä on tul­lut yhtä ar­kis­ta ja unoh­det­tua kuin kai­kes­ta muus­ta­kin vuo­si­kym­men­ten ta­kai­ses­ta. Näin ei tie­tys­ti ole, mut­ta elo­ku­van kan­ta jää ou­don puo­li­vil­lai­sek­si ja va­nut­tu­neek­si.

E­lo­ku­va pal­kit­tiin Can­ne­sis­sa ju­ryn pal­kin­nol­la. Tämä on­kin kiis­tat­ta eri­lai­nen, ou­to ja uh­ka­roh­kea elo­ku­va, mut­ta sa­mal­la myös mo­no­too­ni­nen, mitään­sa­no­ma­ton ja fik­tii­vi­nen ta­val­la, jo­ka ei välttämättä täy­sin ymmärrä ai­het­taan.